Sunnuntaijumi

Miten viikonloput menee aina niin kovin nopeasti?
Mitä olen taas saanut aikaan. Kiukutellut pahaa mieltäni ja nukkunut.
Nyt olen kyllä jo paljon paremmalla tuulella. Onneksi, koska huomenna (tänään) on maanantai ja vihaan maanantaita.

Meillä on taas viikonloppuna soitettu kitaraa oikein urakalla.
Totta puhuen melkeinpä vain tätä kappaletta, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan:

Arto on ottanut tehtäväkseen opetella tämän ja tässä reilun viikon aikana on ollu hermot hieman kireällä.

Kuvitelkaa tämä tilanne kotiinne: "tilulilutilulili vittu, tilulilutilulilutilulilu saatana, tilulilutiluli perkele..."

Näin meillä menee. :D Mutta minun onnekseni alkaa Artolla tämä jo olla aika hyvin hanskassa.

Enää ei siis tarvitse tätäkään kuunnella kirosanoin ja murahteluin höystettynä.

Kuvittelin muuten aina miten siistiä olisi jos saisin kitaristipoikaystävän.

Hän aina soittelisi ihania rakkauslauluja mulle ja minä kuuntelisin vieressä sydän pakahtuen onnesta. Hah.

Enpä voinut kovin paljoa enempää olla väärässä.

Toivottavasti se kaukana tulevaisuudessa häämöttävä maine ja mammona korvaa suuren pettymykseni.

Tylsistyin hirveesti viime yönä Arton nukahdettua sohvalle ja viihdytin itseäni web-kameralla.

Lähetin Kaisalle tämän alimmaisen otoksen itsestäni, että se voi aina sitä katella kun sillä tulee ikävä meitä (minua) ja ikävä Kajaania. Sain vaan vastaukseksi "Ootko syöny sieniä?"

Rauhaa ja rakkautta Kaisalle. ♥ Tiedän, että luet tätä. 

Tämä kuva kertoo PALJON enemmän kuin tuhat sanaa.

En ole ikinä tavannu yhtä hulluja serkkuja kuin Arto ja Olli. Musta tuntuu että mun viimeisetki mielenterveyden rippeet on hävinny näiden seurassa.

Ja musta on vielä pelottavampa se, että alan hiljalleen muistuttamaan enemmän ja enemmän näitä kahta.